Äitini, Aili Kallionpää (15.12.1935 – 18.11.2017), oli räiskyvä, hersyvä ja yhtä värikäs kuin hänen maalauksensakin. Hän oli ristiriitainen, temperamenttinen persoona, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Kun hän astui huoneeseen, hänet taatusti huomattiin. Hän oli rakastettava ja samalla raivostuttava,

persoonana täysin omanlaisensa.

​

Nuorena, 16 kesäisenä tyttönä, Aili (os.) Koivumäki lähti Imatralta suureen maailmaan. Hän tuli Helsinkiin, tapasi tulevan miehensä ja he muuttivat ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Munkkivuoreen,

jossa myös saivat jälkikasvua.

​

Aili sai työpaikan Suomen Filmiteollisuus SF Oy:n elokuvalaboratoriosta. Hän oli itsekin kiinnostunut kuvaamisesta ja aiheet valokuviin hän sai perhepiiristä sekä luonnosta. Hän myös itse kehitti ottamansa kuvat kotonaan, omassa pimiössään. SF:llä Ailin kauneuteen kiinnitettiin huomiota ja häntä kosiskeltiin elokuva-alalle. Hän jopa suostui koekuvauksiin, mutta koska hän oli niin ujo ja epävarma itsestään, ei hän koskaan tosissaan halunnut koettaa näyttelemistä. 

​

1960 -luvulla Aili löysi Työväenopiston kautta posliinimaalauksen, jota hän harrasti kuvittamalla kahviastiastoja, maljakoita ja seinälautasia. Ehkä hän tuolloin huomasi olevansa taitava piirtäjä, sillä varsin pian Aili hankki ensimmäiset öljyvärinsä ja alkoi maalata asetelmia, kukkia ja maisemia-aiheita. Hän teki myös henkilökuvia, ja niihin aikoihin hän sai maalattavakseen

myös ensimmäiset muotokuvatilaustyönsä.

​

Aili tutustui Työväenopistolla muihin alan harrastajiin ja hän sai opetusta edistyneemmiltä taidemaalareilta, kuvataiteilijoilta sekä maalauksenopettajilta kuten Katarina Jokiselta sekä taidemaalari, professori Aale Hakavalta. Ailin opettajina ovat olleet myös nimekkäät taidemaalarit Pekka Laiho, Olavi Valavuori ja Yrjö Verho (Taideteollisen oppilaitoksen yliopettaja).

Aili maalasi alussa lähinnä öljyväreillä mutta myöhemmin hän alkoi yhdistellä eri tekniikoita rohkeasti keskenään. Viimeisissä töissään hän onkin käyttänyt sekatekniikkaa, jolla voi loihtia mitä mielikuvituksellisempia värisinfonioita. Teosten pohjina ovat milloin maalauskangas, kovalevy – mutta myös pahvi, akvarellipaperi ja puulevy.

​

Aili oli hyvin eläinrakas ja hänellä oli aina kotonaan kissa – tai pari. Ensimmäinen kissa oli Siamilainen rodultaan, ja se onkin ikuistettu muutamiin maalauksiin osana suurempaa komposiota, kuvakudelmaa. Kissoista oli seuraa, sillä Ailin maalaussessiot usein venähtivät aamun pikkutunneille asti.

​

Aili Kallionpää omisti koko elämänsä taiteelleen ja hän olikin varsin tuottelias kuvataiteilija. Aktiivisinta näyttelyaikaa oli 1991 – 1995, jolloin Aililla oli lukuisia yksityisnäyttelyitä pääkaupunkiseudulla. Hän oli myös mukana monissa yhteisnäyttelyissä.

Hänet pyydettiin jopa kahdesti Hotelli Tornin ateljeebaariin kuukauden taiteilijaksi, näyttelyiden välillä oli aikaa vajaat 15 vuotta. Historiallisen Hotelli Tornin alakerran ravintolassa on edelleen esillä Aili Kallionpään orvokkityö, jonka hän lahjoitti hotellille näyttelynsä jälkeen 1991.

Ailin maalaustyyliä on kuvattu toisinaan impressionismiksi, välillä expressionismiksi. Kun hän itse kertoi maalaamisestaan, hän sanoi, ettei kokenut kuuluvansa minkään tyylisuunnan edustajiin. Aili väitti, ettei hän maalaustyyliään voi rajata minkään ”ismin” alle.

Kun Ailin maalauksia katsoo, voi nähdä vaikutteita hänen ihailemiltaan taiteilijoilta, kuten Matisselta, Cezannelta, Van Goghilta sekä Chagallilta. Siitä huolimatta Aili Kallionpään teokset ovat jäljittelemättömän omaperäisiä ja huikaisevan mielikuvituksellisia eikä niitä voi verrata kenenkään muun taiteilijan maalauksiin tai maalaustyyliin. Värimaailma on kylläinen ja runsas kuin räiskyvä ilotulitus!